Q:n joulutarina: osa 6

 

Kuu raotteli silmiään sohvalla. Hänen kohmeloiset luomensa tuntuivat kovin painavilta. Sohvan ympäriltä kuului hämärässä huoneesta rauhallista kuorsausta ja ajoittaista kääntelehtimistä. Suuri joukko lääketieteen opiskelijoita tuntui olevan sikeässä unessa. Kuu kohottautui sohvalta ja hatarin hiippauksin yritti astella nukkuvien hahmojen lomitse.

Hieman kuin pikkutunteina kotopuolessa Korvatunturin uumenissa yöpalaa hakiessa, kun muut jo nukkuvat, Kuu tuumi. Ja tuossahan näyttäisikin olevan tuollainen ihmisten käyttämä valkoinen pieni ruokakomero, jääkaappi, sehän se. Kuu veti kahvasta ja ovi aukesi. Näky oli hirvittävä. Toinen toistaan homeisemmat ruoat täyttivät hyllyjä. Kaatuneesta avonaisesti jogurttipurkista valui hitaasti vihreää mönjää. Kuu irvisti ja painoi jääkaapin kiinni. Mikä ummehtunut löyhkä! Oli täysi työ hillitä kakomistaan.

Onneksi jostakin tuntuivat leijailevan tuoreen kahvin aromit, jotka hälvensivät järkytystä.  Vasemmalla Kuu pani merkille kahvinkeittimen. Plop, plop, tumma neste tipahteli suodattimesta. Joku tollo oli ilmeisesti ehtinyt käynnistää keittimen ennen kuin oli itse sammunut. Mutta hetkinen, Kuu vavahti. Tutun näköinen paperi repsotti keittimen yläreunassa. Kuu avasi koneen ja ravisteli märkää ja kahvinpuruista suodatinpaperia edessään. Siinä se oli! Hänen tuhmuuslappunsa! Sitä oli käytetty paremman puutteessa kahvinkeittoon. Mikä onni!

Riemuissaan Kuu lorautti itselleen pienet darrasumpit ja katseli ympärilleen uusin silmin. Oli kuin kivi olisi vierähtänyt hänen harteiltaan. Kaikki ei ollutkaan mennyt pieleen, hänellä olisi edelleen raportoitavaa Joulupukille. Mutta nyt eräs sohvalla retkottava punapaitainen poika liikehteli ja hieroi unisesti silmiään. Kukaan ei saa nähdä minua! Kuu tajusi. Äkkiä pois täältä. Hän liikkui kauemmas sohvista ja hamuili kädellään ovea. Seinä hänen kätensä alla vaihtui metalliseksi, ja hän löysi kuin löysikin kahvan ja lukon. Hätäännyksissään Kuu törmäsi vielä toiseen oveen, tällä kertaa lasiseen, ja juoksi betonista alamäkeä syvemmälle maan uumeniin.

Kuun sydän hakkasi. Hän istui kylmällä lattialla tunnelissa ja pohti, josko opiskelijat unohtaisivat nähneensä hänet edellisyönä. Kaikki se alkoholin määrä varmasti pyyhkisi illan kummalliset tapahtumat pois mielestä. Kenties hänet muistettaisiin vain hassuttelevana nuorena opiskelijana. Kuun päätä särki, mutta hän alkoi olla toiveikas.

Jokin vilahti kulman takana. Ja uudestaan. Mitä kummaa, ihan kuin hiippa… Kuu ihmetteli. ”Hei, odota!” Hän huusi ja huitoi kädellään. ”Oletko kollega?” Hän huomasi hahmon kurkistelevan kulman takaa, vihreä hiippalakki keinahti näkyviin. ”Olen Kuu, suorittamassa täällä opiskelijoiden keskuudessa tuhmuusraportointia. Sinä olet varmasti erikoistunut johonkin toiselle alalle kuin tarkkailuun, kun sinulla on vihreä lakkikin! Oletko kenties pakettitonttu?” Kuu huhuili kulman taakse. Lakki tuli kokonaan näkyviin, ja sen perässä mitä kummallisimpaan nuttuun sonnustaunut tonttu. Jalassaan hänellä oli tuohivirsut, ja hänen kätensä ja nenänpäänsä olivat noen mustaamat. Jokin tässä tontussa kyllä vallan miellytti Kuun silmää.

“Minä olen Loimu, hauska tutustua. Vai teet sinä tuhmuusraporttia! Nytpä jäin kiinni itse teossa, pihistin hieman maitoa Raviolista. Ajattelin vain lämmittää sitä kattilassa kiukaalla. Mikään ei auta unettomuuten paremmin kuin lämmin öinen maitoherkku!”

Kuu oli ymmällään. “Mi- mikä ihmeen Ravioli?” hän kysyi. “Mistä kiukaasta sinä oikein puhut?” Hän punastui, olihan hänkin napannut juuri kahvia ilman lupaa. Paraskin tuhmuusreportteri.

“Etkö sinäkään saa unta?”  Loimu kysyi hyväntuulisesti. “Saisiko sinullekin olla vähän lämmintä maitoa? Heh! Olipa sitä sitten saunatonttu tai pukintonttu niin unensaanti se sitten osaakin olla vaikeaa meille tontuille, vähän kuin siinä laulussa! Tule, mennään!”  Loimu tarttui oitis Kuuta kädestä ja kiireen vilkkaa johdatteli Kuuta läpi tämän kummallisen vuoren kiemuraisten onkaloiden. Erään kulman takaa paljastuivat suuret metalliset ovet.  

“Täällä, työpaikkani ja asumukseni, odotahan vain kun näet maisemat!” Loimu jutusteli ja ohjasi hissin nousemaan korkealle ylöspäin. Yleensä Kuuta olisi saattanut hirvittää, kerros kerrokselta nousu jatkui ja kaikki tapahtui pökerryttävän nopeasti. Mutta Loimun seurassa oli jotakin erikoista, rauhoittavaa ja kutkuttavaa samalla kertaa. Olipa siinä kerrassaan hurmaava tonttu! Ties mitä tästä voisi vielä seurata.

***               ****             ****             ****             ****             ****             *****            *****

Kuu makasi rakastelun jälkeen pukuhuoneen penkillä raukeana ja yltäpäältä nokisena. Loimu tepasteli saunastaan iloisesti hyräillen, jo kolmannet lämpimät maitokupit käsissään höyryten. “Mukava saada hieman seuraa tänne matalaan majaani”, hän virkkoi. “Vaikka korkeallahan täällä ollaan. Ja on oltu jo pitkään. Merkittävät lääkärit aina herra Ylpöstä lähtien ovat täällä minun hoteissani löylytelleet! Kuu, mitäs sanot, sinähän voisit jäädä tänne joksikin aikaa.”

Jaa’a, Kuu aprikoi mielessään. Millaistahan tuo olisi, saunatontun kanssa lokoisia löylyjä lyödessä. Sytykelastuja veistellessä. Eipä ollenkaan hassumpaa. Hän sormeili taskussaan tuhmuuslappuaan ja pohdiskeli. Tokkopa Pukkikaan siitä pahakseen ottaisi… Loimu istui ja laski maitokupit pöydälle, kaneli- ja hunajapurnukoiden viereen. Jaa’a. Eipä ollenkaan hassumpaa.

Samassa kuului oven takaa terassilta syvä tömäys. Vavahdus kulki huoneen lävitse ja sai maidon pinnan värähtämään. Saunassa kiuas humahti ja sammui. Loimu katsoi Kuuta hievahtamatta.

Mahtiporo oli laskeutunut.

Add a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.