Puolivalmista

Kello on 01.20 tiistain ja keskiviikon välisenä yönä, ja Papinkuja kahdessa on harvinaisen hiljaista. Ainoat äänet tulevat näppäimistöstäni ja kajareista kaikuvasta Rodriguezista, kun Sugar Man soi neljättä kertaa looppina. Kirjoitan tätä juttua Q-kautiseen, ja dedis oli eilen, tietenkin. Tämä ei ole ensimmäinen yö, jona kirjoitan sormet hiessä myöhässä olevaa juttua tai luen paniikissa seuraavan päivän tenttiin kolmen kahvikupin voimalla. Tuntuu, että kaikki on aina vähän kesken, minä ja mun työt. Mutta onko tänä innovaation ja kilpailukyvyn aikana varaa olla keskeneräinen? Onko varaa myöntää olevansa väsynyt, kun kaiken pitäisi aina olla niin loistavaa, nopeaa ja jännää?

Ajattelin ennen, että kohta olen valmis, kohta olen perillä ja voin ottaa iisimmin. Tämän tentin jälkeen, tämän projektin jälkeen, tämän työputken jälkeen, sitten kun mulla on se yksisarvinen tatuoituna pebaan. Mutta parin vuoden jälkeen huomasin, ettei sitä “kun” ikinä tullut. Tentti vaihtui seuraavaan, projekti uuteen, työvuoroja tuli lisää ja hoksasin, että itse asiassa reisitatskat on aika kivoja. Alkoi tuntua siltä, että elämä oli jatkuvaa tulipalojen sammuttelua, jossa selvisin aina tuurilla seuraavan vaiheeseen. Toki tiesin, että voisin hidastaa, tehdä vähemmän, mutta miten malttaisi pysähtyä, kun maailmassa on niin helvetisti mielenkiintoisia asioita ja se kalvava tieto, että vaikka aloittaisin nyt ja tekisin töitä yötä päivää, en siltikään ehtisi tehdä kaikkea?

Joskus tuntuu, ettei keskeneräisyyttä sallita. 18 vuoden kypsässä iässä nuorten oletetaan hankkineen tarpeeksi syvyyttä ja kokemusta valitakseen seuraavan 50 vuoden intohimonsa. Derivoinnit ja imperfektit aseina meidät lähetetään tekemään elämänpäätöksiä, eikä nykyinen tehokkuuskulttuuri kannusta turhaan mietiskelyyn. Välivuodet tuomitaan ajanhukaksi, sillä kyllähän tässä vaiheessa pitäisi jo olla suunta ja suunnitelma. Valmiit pohjatkin meille on annettu: lukio, lääkis, väikkäri, erikoistuminen. Poikakaveri, yhteenmuutto, kasvi, koira, avioliitto, lapset. Lisää vapaavalintainen harrastus. Lisää mielenkiinnon kohde. Kyseenalaistaminen ei kuulu pelin sääntöihin.  Kun valitset tien, olisi sillä paras pysyä. Näin on ainakin helpointa, kuljettu tie on vaivattomin. Siksi tänä aikana on helppo sekoittaa onni suorituksiin ja matka päämääriin. Samalla, kun istun sohvallani sipsipussi kourassa aikaa tappaen, kaverini lataavat Facebookiin kuvia jälleen vitun miljoonannesta maratonista tai uusista upeista työkuvioistaan. Onnellisuustutkimuksissa on huomattu, että ihmisen peer group vaikuttaa suuresti siihen, miten arvioimme omaa elämäämme. Ei siis ihme, että tänä Snapchatin aikana tuntuu usein, että pitäisi itsekin tehdä enemmän, nopeammin ja paremmin.

Haluaisin sanoa tähän kohtaan jotain tyyliin “matka on pointti ei päämäärä”, mutta ei se nyt ole ihan totta. Olisin mielelläni jo lääkäri, tohtori, vtm ja upean kauniiksi tatuoitu valmis zen-ihminen, joka osaa huolehtia itsestään eikä ärsyynny, kun ihmiset kävelevät kadulla liian hitaasti. Kuitenkin kaikkien kliseiden pointti taitaa olla siinä, että matka on kaikki mitä meillä on nyt. Päämäärää kun ei välttämättä koskaan tulekaan. Jos Venäjä hyökkäisi Suomeen – kuten Ilta-Sanomat tuntuu jatkuvasti ennustavan – ja lähtisin pakolaiseksi, mitä minulle jäisi käteen tästä kaikesta? Ei tutkintoja, ei työtä, ei rahaa. Tatuoinnit vaan, panostakaa niihin.

Teksti // Aurora Lemma

Add a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.