Pakina: Salin kuningas

Oli lämmin kesäpäivä. Makoilimme Hietaniemen uimarannalla katseet naulittina tyttöjen bikinipeppuihin. Aurinko syleili 52-kiloisia teinivartaloitamme, jättäen puuhelmien kohdalle söpöt rusketusrajat. Ihmisen sanotaan olevan onnellisimmillaan, kun hän pystyy täysin keskittymään kulloisellakin hetkellä käynnissä olevaan tehtävään. Minä olin siis tuona hetkenä hyvin onnellinen. Mielessäni pyöri teinityypilliseen tapaan tasan yksi asia: pesä. Päivän mittaan oli nautittu iän myötä karttuneen kansalaisluottamuksen lisäksi myös muuta itsetunnonvahviketta, ja lopulta olin valmis. Lähdin jäätävää itseluottamusta osoittaen kävelemään kuvitteellinen rintakehä rottingilla kohti puolituttua pissislaumaa, valmiina näyttämään tytöille, mistä Oska pissii. Saavuttuani pelipaikoille sain seuraa kahdesta koulumme alfauroksesta, jotka veivät tyttöjen huomion, oman performanssini jäädessä surulliseksi yritykseksi tarjota eräälle ryhmän jäsenistä huikka kaljastani. Ei kelvannut. Kotona mietin pääni puhki, mikä erotti nämä kalamiehet onnistujiksi ja minut epäonnistujaksi. Jossain vaiheessa näitä pohdiskeluja ymmärsin, että pildeä saadakseen miehellä täytyisi olla jotain suurta. Lyhyen itseinventaarion jälkeen totesin, että pituuteni ei ainakaan ollut kovin suuri, hauiksenympärykseni oli mitattavissa lastenmitalla, pikkupäällikköni oli saunanhiljentäjän sijasta pikemminkin saunannaurattaja ja tilinauhanikin oli vielä lyhyenpuoleinen. Suurta minussa olivat ainoastaan etuhampaat ja nälkä kohti tavoitetta.

Seuraavan päivänä lähdin taisteluun tuulimyllyjä vastaan helpoimmin kasvatettavan ominaisuuden osalta ja suuntasin ystäväni kanssa kohti hukattujen unelmien päämajaa, Pirkkolan punttisalia. Olo oli kuin vuosia myöhemmin ensimmäisellä kerralla jonkun naista muistuttavan olennon kanssa petipuuhissa : paljon tästä oli kuultu, mutta loppujen lopuksi mitään aavistusta mitä pitäisi tehdä ei ollut ja lopulta mikään ei noussut. Ystäväni muistutti vielä ennen tositoimiin ryhtymistä sulkapallovalmentajansa antamasta ikiaikaisesta punttisalin perusopista: ”penkki on se mitä kysytään ja haukka on se mikä näkyy.” Tätä ohjetta soveltaen siis aloitettiin treenit, ladaten tankoon 30 kiloa ja apinanraivolla sekä kaverin avustuksella rahdaten painot suorille käsille. Aamulla pena ykkönen ja illalla Suskin kakkonen, kyllä se näin tulisi olemaan!

Seikkailut punttisalilla jatkuivat tästä nyt jo nostalgisen kauniista ensimmäisestä kerrasta kohti suurempia rautoja ja rehevämpiä puutarhoja. Suurena tavoitteena oli mahdollista pesänsaantia eniten jouduttava meriitti, sadan kilon penkkipunnerrustulos. Sen noustua hanat kuulemma aukeisivat myös siviilin puolella ja salilla saisi käyttää hihatonta paitaa. Lopulta eräänä helmikuisena keskiviikkona koitti se päivä, jolloin kuuluisa markka ladattiin tankoon. Pyysin varmuuden vuoksi kahta salituttua varmistamaan nostoani, olihan kyse kuitenkin melkolailla miehekkäästä raudasta. Hetken rintaani Tarzanin lailla taottuani viritin itseni pingotetun jousen lailla tuohon testosteronin alttarille ja puskin painot ylös. Ei vittu, sadan kilon penkkimies! Kiittelin varmistajia kovaan ääneen, ja lähdin kävelemään ympäri salia. Heitin uudella itsevarmuudella yks-risti-kaks hammashymyni salin tiukimmalle kyykkymimmille. Huomaisiko hän minussa jotain uutta? Sillä kerralla hän ei tainnut minua huomata ollenkaan, mutta en ollutkaan edes varma, oliko hän enää ihan minun tasoiseni. Päässäni pyöri uusia kysymyksiä: miten ehtisin nyt vastailla kaikille minua tavoitteleville kuumille mimosille? Olisiko luokkamme tulikuuma punapää nyt minulle vapaa sen ainaisen varattu-höpinän sijasta? Hänen poikaystävänsä ei taatusti nostaisi sataa kiloa penasta.

Hämmennys oli kuitenkin suuri, kun olinkin edelleen pelkkää ilmaa sittemmin tikku-ukkonsa  kanssa kihlautuneelle punatukalle. Lopulta paljon pesää kirvoittanut ystäväni selitti salinvetämisen sisimmän ytimen: ei se kunto oikeastaan tyttöjä kiinnostanut. Saahan jotkut siimat kitaristitkin aina. Tärkeämpää oli näyttää muille susilauman jäsenille, kuka on lauman alfauros. Parhaiten tämän kiteytti hesarissa eräs steroidien käytöstä haastateltu älykkö: ”parasta käytössä oli muiden salillakävijöiden ihailevat katseet, salin kuninkuus.”

Add a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.