Pääkirjoitus: Superlääkärit?

IMG_2244Lääkikseen pääsy oli monella tapaa hieno tapahtuma. Ensinnäkin oli tietysti se valtaisa onnistumisen tunne. Työ palkittiin, epävarmuus päättyi, tulevaisuus näytti kirkkaalta. Myönnän, että se hiveli myös itsetuntoa. Ylistystä satoi naapureilta, vanhoilta koulukavereilta ja sukulaisilta. Pääsit ekalla Helsinkiin? Sehän on tosi kova juttu! Voi, teillä on opiskelu niin kamalan rankkaa, ja niin vaativa työ! Pikkuhiljaa kesäisissä sukujuhlissa oma ja lääkiksen maine alkoi kuitenkin tuntua jo liioitellulta.

Ylistyksen aiheuttaman vaivaannuksen rinnalle nousivat ne kiusalliset tilanteet, kun lääkiksen mainitseminen herätti keskustelun siitä, millaista kaltoinkohtelua oma tai jonkun tutun perheenjäsen oli saanut terveydenhuollon kynsissä osakseen. Eräissä ylioppilasjuhlissa kuuntelin puoli tuntia siitä, kuinka puhujan poika ja mies olivat kuolleet ilmeisesti hoitovirheen seurauksena. Mitä pidemmälle opinnoissani olen edennyt, sitä vähemmälle ovat jääneet kehut ja sitä useammin keskustelu ohjautuu heti alussa kriittisille poluille. Olen ilmeisesti muuttumassa hiljalleen täysivaltaiseksi lääkärikunnan jäseneksi.

Lääkärien maine ammattikuntana on pitkään ollut murroksessa. Poissa on auktoriteetti, jota on kuunneltava tai henki menee. Tilalle on tullut vaatimus empatiasta ja vaihtoehtojen tarjoamisesta. Samalla resurssit hupenevat ja kiire lisääntyy jatkuvasti. Kritiikkiä lääkärikuntaa kohtaan kuulee usein. Keskustelupalstakulttuuri on tehnyt arvostelusta helppoa. Enää ei tyydytä potemaan pirtin peränurkassa, vaan etsitään laajasti tietoa ja vaaditaan mieluisia diagnooseja.

Osamme saamme myös me opiskelijat. Kesäisin toistuvan suuren pääsykoekeskustelun yksi pääteeseistä on vuodesta toiseen se, että lääkikseen pitäisi olla soveltuvuuskoe, lääkikseen kun valikoituvat nykyisellään opiskelijat, jotka ovat huippuälykkäitä mutta tunteettomia ja “rakastavat tiedettä, ei potilasta”. Lisäksi me, kuten koko lääkärikunta, päädymme alalle ilmeisesti pelkän rahan takia. “Lääkisopiskelijat ökyilevät musiikkivideolla”, otsikoi Aamulehti, kun Tampereen lääkiksen pilke silmäkulmassa tehty video ”Superlääkärit” keväällä julkaistiin. Välillä tuntuu, että halu auttaa ihmisiä ja menestyä itse taloudellisesti sulkevat toisensa täysin pois, ja voidakseen olla oikeasti hyvä lääkäri pitäisi elää silkasta Hippocrateen valasta.

Omaan identiteettiin lääketieteen opiskelijana kohdistuu ristiriitaisia tunteita. Professioon liittyy vahva ammattiylpeys ja kollegiaalisuus. Lääkäri on edelleen yksi yhteiskunnan arvostetuista ja pysyvimmistä ammateista. Toisaalta törmään jatkuvasti tilanteisiin, joissa joudun puolustelemaan tulevaa alaani. Myös vanhemmat kollegat ovat tulleet varovaisiksi lääkärikunnan maineen suhteen; eniten kritiikkiä esimerkiksi Superlääkärit-videosta olen kuullut vanhempien kollegoiden suusta.

Välillä katselen ympärilleni luentosalissa ja pohdin, keistä meistä tulee niitä keskustelupalstojen huonoja kuuntelijoita, tylyjä kirurgeja, huonoja uutisia töräytteleviä, kyynisiä lääkäreitä. Murtaako aika ja kiire lopulta meidätkin? Vai onko meidät sittenkin valmennettu aiempia sukupolvia paremmin nykyajan lääkäri-potilas-suhteeseen?

Ainakin meidän koulutuksessamme on haluttu panostaa sosiaalisiin taitoihin. En tiedä itkeäkö vai nauraa, kun törmään Helsingin Sanomien kommenttipalstalla kommenttiin “Kuinka paljon lääkärien koulutuksessa opiskellaan potilaan kohtaamista? Veikkaan ettei ollenkaan.” Kommentoija on lämpimästi tervetullut seuraamaan puolestani seuraavaa Kasvaminen lääkäriksi -seminaaria.

Tulevan sukupolven kasvattamisessa hyviksi kuuntelijoiksi on kuitenkin kaikkein tärkeintä opettajan antama esimerkki jokaisessa tavallisessa potilasopetuksessa. Erinomainen opettaja lääkiksessä ei ole ainoastaan hyvä opettaja tai hyvä lääkäri; hänen on osattava olla hyvä lääkäri myös opettaessaan.

 

Minna Lehtisalo
Päätoimittaja

Add a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.