Pääkirjoitus: Per aspera ad astra

IMG_2244Viime numeron pääkirjoituksessa mainitsin olleeni alla päin, koska en pääse pitkään aikaan matkustamaan. Päätinkin omasta tekstistäni innostuneena korjata tilanteen ja varasin toukokuulle viikonloppumatkan Islantiin.

En tietenkään osannut etukäteen arvioida, kuinka paljon tekemättömiä töitä tuolle viikonlopulle jäisi. Edeltävät päivät säntäilinkin ympäriinsä ja yritin epätoivoisesti saada asioita valmiiksi. Lähtöä edeltävän illan kruunasi se hetki, kun peruutin äitini auton päin Medioma II:n ulkorappusia. Lähtöön oli aikaa viisi tuntia.

Vihdoin Keflavikin lentokentälle päästyäni oli tehtävänäni hakea vuokra-auto ja napata matkaseurani kyytiin Reykjavikin keskustasta. Olen ajanut manuaalivaihteista autoa yhden kerran sitten autokoulun. Pienen ja itsepäisen Peugeotin saaminen a) liikkeelle ja b) ehjänä Reykjavikiin oli vaikeinta, mitä olen tehnyt sitten ensimmäisen kanyloinnin. Lopulta noukin ystäväni kyytiin ja aloitimme viiden tunnin ajomatkan kohti Pohjois-Islantia.

Loppumatkasta väsymys alkoi painaa; sekä minä että ystäväni olimme nukkuneet edellisyönä vain muutaman tunnin. Pohjoisessa kevätkin antoi vielä odottaa itseään ja etelän kaunis sää vaihtui yhä paksumpaan lumivaippaan. Perillä GPS ei löytänyt majatalon osoitetta. Olimme keskellä ei mitään. Ahkeralla tienvarsien tiirailulla löytyi lopulta kyltti “Stöng”, joka ohjasti kuoppaista soratietä halki lumisten peltojen. Majatalo oli entinen maatila keskellä autiutta. Lumista aukeaa näkyi joka suuntaan kymmeniä kilometrejä; tasaisen maiseman rikkoivat vain yhtä lailla lumiset vuoret, jotka naamioituivat paksuun harmaaseen pilveen.

Tunnelma oli aavemainen ja mieliala apea. Helsingissä oli Forecan mukaan 21 astetta lämmintä, Stöngissä auton mittari näytti nollaa. Mielessä painoivat edelleen kaikki työt, jotka jäivät odottamaan paluutani, ja aloin pohtia, mitä kaikkea unohdin hoitaa. Viime päivät olivat olleet yhtä kaaosta, eikä lumen peitossa oleva Pohjois-Islanti vakuuttanut.

Vähintään vastaavaa kaaosta tuntuu olleen myös kevät Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa. Yliopistoleikkaukset, irtisanomiset, opiskelijan rahatilanne – kaikista on pitkin kevättä käyty kiivaita keskusteluita Mocsussa, Raviolissa, kymppiratikassa ja Helsingin Sanomissa. Monesta on tuntunut, että suomalainen – ja etenkin helsinkiläinen – lääketieteellinen huippukoulutus katoaa kuin snapsi janoisen sitsaajan kurkkuun.

Sekava tilanne ei tietenkään rajoitu lääkikseen. Kokonaisia oppialoja lopetetaan. Professori avautuu maan johtavassa päivälehdessä siitä, kuinka huonosti yliopisto on hoitanut irtisanomiset. Irtisanotut opettajat lähettävät opiskelijoille joukkosähköposteja, jotka ovat opiskelijoiden ainoa varma tiedonlähde irtisanomisiin liittyen. Turvattuun asemaan tottuneet professorit ryhtyvät kapinaan ja vaativat suuren konsistorin koolle kutsumista. Huhuja syntyy ja kuolee. Mieliala on matala.

Hullun kevään jälkeen odotukset tulevasta eivät ole korkealla. On kuitenkin hyvä muistaa, että meillä on nyt ja tulevaisuudessakin opettajia, opetushoitajia ja muuta opetushenkilökuntaa, joille opetuksen laatu on sydämen asia. Q-kautisen kesälomahaastatteluista kävi ilmi, että tulevana kesänäkin moni opettaja uurastaa sen eteen, etteivät opetus ja opiskelijan oikeudet jatkossa kärsi. Meillä on nyt mahdollisuus ja velvollisuus olla myös itse mukana vaikuttamassa tulevaisuuden suuntaan. Olisi kaiken tämän aliarvioimista tuomita tulevaisuus jo ennakolta. Vaikka alku näyttäisi surkealta ja lähtökohdat olisivat heikot, voi lopputulos silti yllättää.

Tämän opin myös Islannissa. Ensimmäisenä aamuna aurinko paistoi häikäisevän siniseltä taivaalta. Kymmenen minuutin ajomatkan päässä lunta oli pientareilla enää rippeet. Iltapäivällä kiertelimme upeissa maisemissa ja poltin nenäni. Vesiputouksen viereen muodostunut sateenkaari oli melkein liiankin täydellinen.

Minna Lehtisalo

Päätoimittaja

Add a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.