Pääkirjoitus: En kommentoi

 

Tämänhetkinen tilanne Suomessa suorastaan vaatii ottamaan kantaa. On suuria kysymyksiä, suuria pelkoja. Päärooliin ovat nousseet kansan syvät rivit, jotka toitottavat omia mielipiteitään kaikkialla. Kun avaa Facebookin, tuntuu kuin jäisi kahden vastakkaisista suunnista lähestyvän rekan jyräämäksi. Tämä niin kutsuttu keskustelu on hurjaa vauhtia saamassa entistä sairaampia piirteitä.

Median seuraamisesta on tullut raskasta ja turhauttavaa. Siksi en jaksa enää kirjoittaa kantaaottavaa pääkirjoitusta. Sen sijaan haluan toivottaa kaikki runsaslukuiset uudet alfamme mitä lämpimimmin tervetulleiksi!

Opinahjo, jossa olette aloittaneet, on monella tapaa yliopistomaailman outo lintu. Koulutuksemme on akateeminen, mutta meillä ei ole akateemista vapautta. Vapauden puuttuminen ei poista vastuutamme vaan lisää sitä. Lääkiksessä opiskelua leimaa se, miten suuren osan opiskelijoiden ajasta se nielee. Vanhoista kavereista tulee humanisteja ja teekkareita, joille on mahdotonta selittää, mitä lääkiksessä tarkoittaa pakollinen opetus.

Lääkis on teistä monelle tähänastisen elämänne suurin haaste. Tentit eivät toki pääsykokeesta enää vaikeudu, mutta läpsyttelemällä ei kukaan saa lisensiaatin papereita. Lääkis haastaa erilaisilla tavoilla kuin muut korkeakoulututkinnot. Osa ongelmista on konkreettisia. Hukkasinko kuittauslappuni? Mitä jos pyörryn obduktiossa? Miksei kanditiloissa ole taaskaan naisten takkeja jäljellä? Lääkis aiheuttaa myös eksistentiaalisempaa ahdistusta. Voiko minusta koskaan tulla hyvää lääkäriä? Ja voi huh sitä luulotautien määrää, johon medisiinari vuosittain sairastuu.

Välillä lääkis ottaa päähän, enkä puhu nyt pelkästään PBL:n tai tenttistressin aiheuttamasta univelkaisesta kiukusta. Tiedekunta on byrokraattinen eikä tiedotus toimi. Opiskelu vaatii jatkuvaa läsnäoloa ja opettajat olettavat opiskelun menevän kaiken muun edelle. Monet käytännöt ovat viime vuosituhannelta. Kuittauslappusista päätellen tiedekunta yrittää yksinään pitää Suomen paperiteollisuutta pystyssä.

Kevään toisessa numerossamme Kandidaattikustannuksen toimitusjohtaja Taavi Kaartinen kirjoitti Vieraskynä-tekstissään, että lääkis on perhe. Se on monessa mielessä totta. Lääkis määrittää keitä olemme, vaikuttaa huumorintajuumme ja tunne-elämäämme, käy hermoille ja vahtii tekemisiämme. Se myös muodostaa huomattavan tukiverkon, potkii eteenpäin, haastaa ja kannustaa. Opiskelun sudenkuopat hitsaavat opiskelukaverit yhteen. Kollegiaalisuus kuulostaa ylimarkkinoidulta, mutta ei sitä ole; lääkiksessä tuntee kuuluvansa yhteisöön.

Meilahdessa pyöriessä unohtuu helposti, että olemme yksi Helsingin yliopiston neljästä kampuksesta. Meillä on oma saareke, jossa vallitsevat omat säännöt ja josta emme mielellämme poistu. Me emme näe muita, eivätkä muut näe meitä. Siksi meidän on luotava itse oma identiteettimme ja yhteishenkemme. Pidetään meteliä itsestämme yliopistolla, koska kukaan muu ei sitä meidän puolestamme tee.

Meilahti on meidän kampuksemme, vaikka jaamme sen potilaiden kanssa. Me vanhemmat opiskelijat olemme siitä ylpeitä, olkaa te nuoremmatkin.

 

qrcodeMinna Lehtisalo

Q-kautisen päätoimittaja, joka ei jaksa ottaa kantaa

Add a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.