KOULUKUVASSA: MIKKO KALLELA JA OLLI HÄPPÖLÄ

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Miten ja milloin tutustuitte toisiinne?

Olli: Sanoisin, että se oli n. 1994.

Mikko: Sä olit jotain pihalla päivystyksessä ja sit jossain siinä ahdistunut tohtori Häppölä tuli paikalle. Ollaan voitu myös tavata, kun Markku Kaste pyöritti liuotushoidon tutkijakokouksia. Sen jälkeen olla ehditty tehdä paljon töitä yhdessä. Luulen, että se ystävyys lähti siitä kun oltiin paljon päivystyksessä ja AVH-osastolle samoihin aikoihin töissä.

Olli: Neurologian opetuksia ollaan vedetty yhdessä vuodesta 2006.

 

Kertokaa joku hyvä muisto toisistanne.

Olli: Ainakin Mikko oli suuri sankari kerran päivystyksessä, kun sieltä tuli basillaaritrombi; kropan tärkein valtimo tukossa. Siinä ei ollut aikaa magneettiakaan odotella, Mikko teki ratkaisun ja päätti pelastaa kaverin hengen.

Mikko: No, tuskin pitää paikkansa, mutta Ollista on montakin hyvää juttua, mutta ei ne kyllä työhön liity. Me oltiin joskus Chicagossa ja yritettiin mennä katsomaan korismatsia, mutta sinne ei saanut lippua. Ei mennyt sitten kuin joku 15 sekuntia niin Häppölä oli hoitanut meille tosi halvat liput. Oli hyvä peli kanssa. Kyllähän Häppölästä monia muitakin hyviä tarinoita lyötyy.

Olli: Mikkohan on entinen huippu-urheilija, maajoukkuetason koripalloilija, huippuveijari. Tunnetaan niin hyvin että oppii arvostamaan ja kunnioittamaan sitä toista monella tapaa. Ehkä siinä on sitten varaa välillä ottaa vähän huumoriakin mukaan.

 

Mikä on parasta opettamisessa?

Mikko: Oppilaat, ihan ylivoimaisesti. Nuoria ihmisiä, joilla on hyviä ajatuksia. On tosi nasta kuulla millä tavalla oppilaat näkevät asiat.

Olli: Sanoisin aika samalla lailla. Parasta on se energiataso ja innostus. Aina kun on nuoria ihmisiä läsnä, siinä on jotain ainutkertaista. Saa olla mukana siinä prosessissa ja itse oppii koko ajan lisää. Tietysti sekin, kun tulee jossain sivulauseessa positiivinen palaute tai fiilis että on opettanut hyvin.

 

Lempiopetusmuoto?

Olli: Ollaan tykätty tästä keskustelevasta opetustavasta. Meitä on kaksi siellä areenalla, ja se suuri yleisö. Jos se lähtee sujumaan, keskustelu on tosi hyvää ja luontevaa. Se on interaktiivinen tilanne, jossa keskustelu lähtee sieltä opiskelijoiden tarpeista.

Mikko: Ja kaikki opetus, missä potilas on mukana. Siinä tulee aina jotain, mihin tulee reagoida.

Olli: Tässä on tietty analogia siihen, jos olisi taiteilija ja olisi esiintymässä. Tulee spontaaneja ja yllätyksellisiä tilanteita. Joku haastaa niitä faktoja, joita ollaan opetettu vuosikymmeniä. Tulee yksi hyvä kysymys, ja se on siinä. Se on tosi kivaa.

 

Parhaat bileet opiskeluaikoina?

Olli: Jäi mieleen, kun hampaan bileissä entisessä Kandiomassa Kruununhaassa yksi kurssikaveri Arvo päätti soittaa puhelinluettelosta jollekin vaan. Siellä oli joku mummo puhelimessa ja Arvo hyvänä puhujana sanoi että “Puhelinlaitoksesta hyvää iltaa, meillä on tämmönen säästökampanja, on näihin piuhoihin mennyt aika paljon kustannuksia, niin voisitteko siirtää puhelinta vähän lähemmäksi niin me vedämme täältä.” Sillon opiskelun alkuaikoina oli tosi hauskaa, meillä oli oma kurssibändikin. Olin poskisolisti siinä. Moody Bluesia ja muuta vedettiin bändin kanssa.

Mikko: Opiskeluaikana pelasin vielä korista, niin kurssin kanssa biletys meni vähän ohi. Viikonloppuisin oli aina leirejä. Kyllä sitä tietenkin jokin verran ehti juhlia, jäi hyviä ystäviä opiskeluajoilta.

 

Kylmäävin muisto opiskeluajoilta?

Mikko: Täytyy sanoa, että sitten oli aika tärinä kun meni opiskelun vikoina vuosina töihin. Ekat vuodet olivat aika jänniä. Oli ne järkyttäviä hetkiä, kun eka ihminen kuoli käsiin.

Olli: En osaa sanoa muuta kuin sen, kun ensimmäisen kerran meni dissektiosaliin, se oli aika shokki. Siellä oli kylmää kaveria, aika raaka kokemus se silloin oli. Myös silloin, kun meni sisätautipuolelle kun oli pitkään ollut labrassa, kyllä löytyi minultakin takykardiaa silloin kun ambulanssi tuli. Sen siellä kyllä oppi, että yleensä asioissa käy hyvin. Sen Mikon isäkin jo aikanaan opetti.

 

 

Missä ja miten rentoudutte?

Olli: Koti on se rentoutumispaikka ja myös musiikki, ihmisellä on sellainen primitiivinen tarve kuulla sitä. Perhe on tietysti tärkeä.

Mikko: Mulla on se koris edelleen. Käyn heittelemässä silloin tällöin, ja poika pelasi aikanaan ja tytärkin pelaa.

 

Mitä aivoissa tapahtuu, kun rakastuu?

Mikko: Se on ihan selvää, että jotain siellä tapahtuu, hyvin vahvasti. Tietääköhän sitä kukaan. Mutta hyvin vahva juttu, kestäväkin monissa tapauksissa.

Olli: Kyllä siellä varmasti tapahtuu. Jonkinlainen myrskyhän se on, ja varmaan dopamiiniradat aktivoituu ja  amygdala. Sitten autonominen järjestelmähän tekee sen, että ihminen muuttuu vähän rationaalisestikin. Pieneltä lapselta kysyttiin, mitä on rakkaus ja vastaus oli että “Perna heittää kuperkeikkaa.” Sehän on autonominen oire, että on paha olla jos ei näe rakastaan tai kuule rakkaan ääntä. Siinä on tällainen autonominen hallitsematon tilanne myöskin. Accumbens, dopamiinijärjestelmä, limbinen järjestelmä ja jopa talamus, sillä akselilla tapahtuu jotain.

Mikko: Niin, neurologi pyrkii aina paikallistamaan syyn. Mä oon ihan eri mieltä, musta ongelma on koko aivoissa eikä missään yhdessä paikassa.

 

Mikä on neurologin paras työkalu?

Yhteenääneen: Aivot.

Mikko: Ehdottomasti aivot. Siinä pitää tehdä aivotyötä paljon. Pitää olla ihmistuntemusta, oireet on hyvin erilaisia kuin vaikka luunmurtumat. Aivojen lisäksi tietysti uudet laitteet ja kuvantamismenetelmät. Niiden apu on valtava myös harvinaisten sairauksien diagnostiikassa.

Olli: Sitä ei voi olla korostamatta, että pitää antaa tilaa potilaalle, että on aikaa ja halua kuulla mitä ihminen kertoo. Pitää myös muistaa ettei koskaan ole yksin vaan ympärillä on ihmisiä. Niin kuin Mikko aina sanoo, että hänellä on aina periaate hakeutua itseään fiksumpien seuraan. Senhän takia tässä Mikonkin kanssa pyörii.

 

Mikä kirja on tehnyt vaikutuksen?

Olli: Sinuhe.

Mikko: Mulla on varmaan Täällä Pohjantähden alla.

 

Mikä on mottonne?

Mikko: Kyllä mun on “Älä luovuta.” Tulee varmaan urheiluajoilta, mutta on sillä ollut käyttöä elämässä sen jälkeenkin.

Olli: Rakasta lähimmäistä niinkuin itseäsi. Potilaan pitäisi olla lähimmäisesi, siinä olisi aina petraamista. Peter Russell on joskus sanonut, että onnellinen kokemus tulee itseunohduksen kautta. Joukkue voi olla tärkeämpi kuin oma etu. Joukkueen paras pelaaja on se, joka saa joukkueen pelaamaan paremmin. Sellainenhan Mikko just on.

Mikko: Ennen kuin tähän suureen filosofiaan voi mennä niin perusasiat pitää osata. Lääkärinä pitää osata ulkoa se mitä pitää osata, sitten on mahdollisuus olla hyvä ihminen. Se sotkeentuu siihen jos perusasiat ei ole kunnossa. Se vaatii sellaista tylsää tavallisten asioiden osaamista ja sit sen päälle tulee tää hienous. Sama pätee urheilussakin.

 

 

 

 

Valinnan paikka

 

Sormi-nenänpää-koe vai kantapää-polvi-koe? O&M: SNK

 

Alzheimer vai Parkinson? O&M: Parkinson

 

Päivystys vai osasto? O&M: Päivystys

 

Äiti vai isä? Mahdoton valita.

 

Add a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.