ESSEE: KEN OMPI KOLLEGA

Fabianinkadulla on harmaata. Hyinen räntäsade ajaa kulkijat sisälle Thirsty Scholarin tummasta ovesta. Hetken aprikoiduttuamme sijoittautumistamme asetumme Kompleksin lehden toimituksen kanssa istumaan tiiviisti kahdelle vuosia palvelleelle nahkasohvalle pohtimaan ainejärjestöjen jäsenille tehtävää gallupia. Keskustellaan ainejärjestöistä, opiskelijoista ja opiskelusta. Yhtäkkiä ystäväjärjestöläisemme toteaa ”Mutta meistähän tulee syksyllä kollegoita!”. Jännityn.  Yritän hienovaraisesti raottaa lääkärikunnassa vallitsevia kollegan ja kollegiaalisuuden käsitettä. ”Voisiko joku lääkäri oikeasti työelämässä olla kutsumatta psykologia kollegakseen?”, jatkaa hän. Mielessäni vastaan omastakin puolestani hiljaa myöntävästi.

 

Kollegiaalisuus määritellään lääkärikunnan keskuudessa vallitsevaksi ammattitoveruudeksi. Uudet opiskelijat kiedotaan tähän pehmeänturvalliseen yhteyteen jo syksyn ensimmäisistä tervetuliaispuheenvuoroista lähtien. Termi on tästä hetkestä alkaen lääketieteenopiskelijan perussanastoa, eikä ole asiayhteyttä, johon nokkela medisiinari ei käsitettä osaisi luikauttaa.  Montakohan kertaa Mocsunkin seinät ovat tätä sanavalintaa saaneet todistaa?

 

Kollegiaalisuuteen ja kollegana olemiseen liittyy ehkä varsinkin prekliinisissä opinnoissa paljon huumoria, mutta myös erityisyyden ja yhteisöllisyyden tunnetta. Tämä yhteisöllisyys ei kuitenkaan kokemukseni mukaan ammenna erityisyydentunteeseensa muiden opinalojen tai ammattiryhmien alentamisesta. Paino on vahvalla ammatillisella  yhteydellä, tietopohjalla ja perinteellä, kuten  myös vaativalla karsinnalla ja sitä edeltäneellä kovalla työllä.

 

Pääsykokeet ja -rajoitteetkin ovat olleet käytössä Helsingin yliopiston lääketieteen koulutusohjelmassa vuodesta 1933. Kilpailu oli alusta pitäen kova.  Esimerkiksi Sari Aallon väitöskirjassaan ”Medisiinarit, ammattiin kasvaminen ja hiljainen tieto” (2016) esitetään , että vuonna 1935 sisään otettiin hakijoista vain alle 20%. Kollegiaalisuuden varsinainen arjen arvo kuitenkin korostuu klinikassa, jossa ammattikunnan periaatteet muuttuvat yhteisten päämäärien mukaiseksi toiminnaksi.

 

Ammattikunnan yhteisillä kollegiaalisuusohjeillakin on jo ikää yhtä paljon kuin satavuotiaalla Suomella, sillä Lääkäriliitto julkaisi vuonna 1917 ensimmäisen kollegiaalisuusohjeen. Voisimme siis tänä vuonna juhlistaa myös satavuotiasta kollegiaalisuusohjetta, vaikka kollegiaalisuus itsessään ulottuu Hippokrateen kirjoituuksiin, aina 500 eaa. asti.

 

Kollegiaalisuusohje on Lääkäriliiton yhdeksänkohtainen linjaus siitä, kuinka  lääkrintyötä tehdään potilaan parhaaksi ja lääkärikunnan yhteisten päämäärien edistämiseksi. Ohje mm. velvoittaa lääkärin hyödyntämään kollegoiden osaamista tilanteissa, joissa on potilaan hoidon suhteen epävarma. Kollegiaalisuus ei ole vain ammattikunnan etujen ja yhtenäisyyden valvontaa, vaan itse profession keskeisiä edellytyksiä.

 

Toinen näistä edellytyksistä on vaitiolovelvollisuus. Voiko Mocsussa pian enää purkaa potilasopetuksen kirvoittamia ajatuksia? Kenelle näitä kokemuksia yleensäkään saa jakaa? Laki terveydenhuollon ammattihenkilöistä, 17. pykälä,  salassapitovelvollisuus määrää terveydenhuoltoalan ammattilaisen pitämään salassa kaiken potilaisiin liittyvän arkaluontoisen tiedon. Velvollisuus velvoittaa jokaista medisiinaria ensimmäisestä opiskelupäivästä hautaan. Samaan aikaan lääkärin on ymmärrettävä oman  tietämyksensä rajallisuus sekä osattava ja uskallettava konsultoida kollegoitaan.

 

Ammatillisen kasvun ja kehityksen kannalta on kuitenkin äärimmäisen tärkeää, että kokemuksiaan voi kollegoiden keskuudessa puida anonyymillä tasolla – potilaan yksityisyyttä luonnollisesti suojaten. Keskusteltaessa kohtaamistaan potilastilanteista lääketieteenopiskelijoiden on myös ylläpidettävä aukotonta hienotunteisuutta. Lääkärikuvan ylläpito kuuluu kollegiaalisuuden mukaan jokaisen lääkärin ja lääketieteenopiskelijan velvollisuuksiin. Varomattomat ja liian avoimet puinnit saattavat horjuttaa luottamusta lääkärikuntaan. Tässäkin yhteydessä lääkärikunnan sisäisen yhtenäisyyden ja kollegoiden välisen luottamuksen merkitys korostuu.  

 

Salassapidon ja vaitiolovelvollisuuden taakka on raskas ja elinikäinen. Vaikka lääkäreiden puolisoiden sanotaan kautta aikojen kantaneen myös oman osansa tästä lastista, kuuluu  painolasti periaatteesta kollegalle.

 

Työ- ja opiskelutovereita toki ovat kaikki työ- ja opiskeluyhteisön jäsenet. Tarkkarajainen ja suhteellisen yhtenäinen professio satavuotisine perintöineen kuitenkin ohjaa ammattikuntamme jäsenet ajatukseen, jonka mukaan vain toinen lääkäri on kollega – kollegiaalisuuden piiriin vihitty virkasisar ja –veli. Minustakin niin on hyvä.

 

 

Teksti // Ellamaija Kasanen

 

Add a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.